Vaihtaisitko 21 maksullista puhelua, arviolta 2,5 kokopitkää työpäivää ja kourallisen migreenilääkkeitä yhteen kappaleeseen internet-yhteyttä?
British Telecomin puhelinpalvelun jonotusmusiikiksi on valittu melankolinen AOR-instrumentaalikappale, joka henkii samaa 80-luvun surumielistä ja välinpitämätöntä suurkaupunki-irrallisuutta kuin palvelunsakin. Kun kolme viikkoa sitten otin käteeni puhelimen ja näppäilin numeron BT:n asiakaspalveluun, en aavistanut sinkoutuvani välittömästi pahuuden kiertoradalle, tuohon kummalliseen rinnakkaistodellisuuteen puhallinvahvisteisen hissimusiikin ja huonon meiningin välitilaan.
Asiakaspalvelun englantilaisessa yritysketjussa voi kuvata seuraavasti: kaukana, kaukana, helvetin seitsemännellä tasolla, on paikka nimeltä Call Center. Siellä istuu liuta englantia huonosti puhuvia ihmisiä, joiden työnkuvan voi kiteyttää vanhaan sanontaan ”Pulling it out of their arse”. He vastaavat puheluusi, mikäli jaksat jonottaa 20 minuuttia maksullisella linjalla. He eivät ole suoranaisen epäystävällisiä, mutta eivät toisaalta heijastele mitään muitakaan inhimillisiä ominaisuuksia, jotka voisi puhelun läpi ihmisastein havaita. He sanovat edustavansa jotain tiettyä kaupallista yhtiötä, mutta todellisuudessa ovat irrallisia kaikesta materialistisesta, kaikesta olevaisesta. Ennenkuin olet ehtinyt esitellä itsesi he jo kiirehtivät kysymään miten voivat auttaa, vaikka eivät sitä tee. He kuuntelevat ongelmiasi ja lupaavat selvittää asioita, vaikka eivät todellisuudessa ole kuulleet sanaakaan, mitä olet heille kertoillut, etkä sinä ymmärtänyt puoliakaan siitä automaattimantrasta, jota he ovat veisanneet sinuun päin. Mutta kuin sanattomasta yhteisestä sopimuksesta annat tuon kummallisen liturian jatkua: välillä he tekevät jotain, kuuluu naputusta – ääni kuulostaa samalta kuin joku käyttäisi tietokoneen näppäimistöä – ja välillä he sanovat tarkistavansa jotain ”Systeemistä”. Systeemi kertoo heille asioita, ja he kertovat asioita sinulle. Lopettaessasi puhelua olet kuin huumattu: mielesi on rauhaisa ja luottavainen, lapsenuskosi murtumaton ja olosi toiveikas.
Mutta sillä silmänräpäyksellä kun lasket luurin alas, kaikki nollautuu. Juuri käymääsi puhelinkeskustelua ei koskaan ollutkaan. Et ehkä aavista sitä vielä, mutta myöhemmin samana päivänä, seuraavana päivänä tai ehkäpä vasta seuraavalla viikolla alkaa mielesi sopukoihin kiemurrella ajatus siitä, että kaikki ei ole kuten pitäisi. Et ehkä aisti pahuutta vielä silloin kun soitat takaisin tiedustellaksesi miksi aikataulu ei täsmää, palvelusi ei toimi tai tilaamasi asia ei saavu. Sisäinen sumutorvesi ei törähdä ehkä vielä sitä seuraavallakaan kerralla, vaan kuvittelet kyseessä olevan vain hieman normaalia huonomman onnen, jonka naiivisti kuvittelet väistyvän soitettuasi vielä yhden puhelun. Vain yhden puhelun. Saat mahdollisuuden testata henkilökohtaisia rajojasi tavaamalla lukemattomia kertoja uudelleen nimesi, osoitteesi, puhelinnumerosi ja asiasi – voit toistaa ne juuri niin monta kerta kuin ikinä olisit ajatellut kykeneväsi, ja vielä sen jälkeenkin, ja joka kerta ne kirjataan ylös kuin uutena. Ja aina kun lasket luurin alas, ja joitakin hetkiä myöhemmin olet pakotettu jälleen soittamaan takaisin samaan palveluun, ovat tietosi jälleen pyyhkiytyneet kuten Egyptin sotavaunut pyyhittiin punaiseen mereen, ja profiilisi saa nousta kuin Feenix-lintu tuhkasta – vain hetkeä myöhemmin kuollakseen sukupuuttoon kuin Dodo, pyyhkiytyäkseen ikuisuuteen sillä samalla sekunnilla kun lasket luurin jälleen alas ja Call Center lakkaa olemasta tuon surkean ja tuhoontuomitun todellisuutesi aika-avaruusakselilla.
Henkilökohtaista Kafkaesque-kokemustani värittää surrealistisemmin sävyin se merkillinen fakta, että olen vuosia sitten ollut itse töissä yhdessä BT:n call centerissä. Talk about a riddle, wrapped in a mystery, inside an enigma… Or perhaps in this case, an enema.
Asiakaspalvelun englantilaisessa yritysketjussa voi kuvata seuraavasti: kaukana, kaukana, helvetin seitsemännellä tasolla, on paikka nimeltä Call Center. Siellä istuu liuta englantia huonosti puhuvia ihmisiä, joiden työnkuvan voi kiteyttää vanhaan sanontaan ”Pulling it out of their arse”. He vastaavat puheluusi, mikäli jaksat jonottaa 20 minuuttia maksullisella linjalla. He eivät ole suoranaisen epäystävällisiä, mutta eivät toisaalta heijastele mitään muitakaan inhimillisiä ominaisuuksia, jotka voisi puhelun läpi ihmisastein havaita. He sanovat edustavansa jotain tiettyä kaupallista yhtiötä, mutta todellisuudessa ovat irrallisia kaikesta materialistisesta, kaikesta olevaisesta. Ennenkuin olet ehtinyt esitellä itsesi he jo kiirehtivät kysymään miten voivat auttaa, vaikka eivät sitä tee. He kuuntelevat ongelmiasi ja lupaavat selvittää asioita, vaikka eivät todellisuudessa ole kuulleet sanaakaan, mitä olet heille kertoillut, etkä sinä ymmärtänyt puoliakaan siitä automaattimantrasta, jota he ovat veisanneet sinuun päin. Mutta kuin sanattomasta yhteisestä sopimuksesta annat tuon kummallisen liturian jatkua: välillä he tekevät jotain, kuuluu naputusta – ääni kuulostaa samalta kuin joku käyttäisi tietokoneen näppäimistöä – ja välillä he sanovat tarkistavansa jotain ”Systeemistä”. Systeemi kertoo heille asioita, ja he kertovat asioita sinulle. Lopettaessasi puhelua olet kuin huumattu: mielesi on rauhaisa ja luottavainen, lapsenuskosi murtumaton ja olosi toiveikas.
Mutta sillä silmänräpäyksellä kun lasket luurin alas, kaikki nollautuu. Juuri käymääsi puhelinkeskustelua ei koskaan ollutkaan. Et ehkä aavista sitä vielä, mutta myöhemmin samana päivänä, seuraavana päivänä tai ehkäpä vasta seuraavalla viikolla alkaa mielesi sopukoihin kiemurrella ajatus siitä, että kaikki ei ole kuten pitäisi. Et ehkä aisti pahuutta vielä silloin kun soitat takaisin tiedustellaksesi miksi aikataulu ei täsmää, palvelusi ei toimi tai tilaamasi asia ei saavu. Sisäinen sumutorvesi ei törähdä ehkä vielä sitä seuraavallakaan kerralla, vaan kuvittelet kyseessä olevan vain hieman normaalia huonomman onnen, jonka naiivisti kuvittelet väistyvän soitettuasi vielä yhden puhelun. Vain yhden puhelun. Saat mahdollisuuden testata henkilökohtaisia rajojasi tavaamalla lukemattomia kertoja uudelleen nimesi, osoitteesi, puhelinnumerosi ja asiasi – voit toistaa ne juuri niin monta kerta kuin ikinä olisit ajatellut kykeneväsi, ja vielä sen jälkeenkin, ja joka kerta ne kirjataan ylös kuin uutena. Ja aina kun lasket luurin alas, ja joitakin hetkiä myöhemmin olet pakotettu jälleen soittamaan takaisin samaan palveluun, ovat tietosi jälleen pyyhkiytyneet kuten Egyptin sotavaunut pyyhittiin punaiseen mereen, ja profiilisi saa nousta kuin Feenix-lintu tuhkasta – vain hetkeä myöhemmin kuollakseen sukupuuttoon kuin Dodo, pyyhkiytyäkseen ikuisuuteen sillä samalla sekunnilla kun lasket luurin jälleen alas ja Call Center lakkaa olemasta tuon surkean ja tuhoontuomitun todellisuutesi aika-avaruusakselilla.
Henkilökohtaista Kafkaesque-kokemustani värittää surrealistisemmin sävyin se merkillinen fakta, että olen vuosia sitten ollut itse töissä yhdessä BT:n call centerissä. Talk about a riddle, wrapped in a mystery, inside an enigma… Or perhaps in this case, an enema.
6. helmikuuta 2008
Terveisiä Nurinkurin-maasta. Kulttuurishokki iski jälkijunassa; juuri kun viaton, pahaa-aavistamaton pikku ekspatti sitä vähiten odotti, se avasi vekkulin arkkunsa, tuon kansallisen Pandoran lippaansa, kastoi jättikokoisen tiskirättinsä vetämättömässä vessanpöntöntössä ja läväytti navetallisen vasten kasvoja.
Kaikki alkoi siitä kun jätin taakseni idyllisen intialaisperheen ruumiinlämpimän, jouluisilta mausteilta ja ganjalta tuoksuvan puolihoidollisen Bed&Breakfast-ullakon - tuon henkisen hautomoni - ja avasin siipeni lentääkseni itsenäisyyteen. Uusi vapauden tunne oli huumaava ja kiehtova. Toki, olin menettänyt psyykkisen turvaverkkoni, suloisen ja turvallisen kulttuurisillisalaatin, jonka olohuoneessa koko paksuaksenttinen perhe sunnuntaisin parveili Simpsoneita katsellen, mutta olin saanut tilalle jotain monin verroin jännittävämpää, nimittäin avaimet omaan kämppään. Mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta, tulevaisuus loisti kirkkaana kuin Uuden Jerusalemin vaakuna pangalaktisessa satelliittikuvassa. But the dream turned sour.
Päällisin puolin kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta englantilaiset, talonrakennustekniikan suuret imeväiset, nämä nikkarointitaidon lempeät kääpiöt, nämä laastarilla ja purukumilla paikkailun pedigreepuudelit, ovat jälleen kerran onnistuneet korjaamaan jättipotin. Rakennus on vasta kaksi vuotta vanha, mutta home on jo onnistunut allekirjoittamaan oman alivuokralaissopparinsa useaan huoneistoon. Sähkötyöt on tehty ihan päin vittua, ulko-oven voisi puhaltaa sisään, tuuletusjärjestelmä on mitätön ja kylppärissä on näkyvä vesivahinko.
Viikko on kulunut huoltofirman byrokraattisen väsytystaktiikan parissa nautiskellessa. Joka päivä mun töissäollessa käy white van man vaihtamassa keittiön kaksi rikkinäistä lamppua uusiin, ja joka ilta kun laitan valot päälle, kaksi niistä pamahtaa 30 sekunnin sisällä. Sitten laitan sähköpostia huoltofirman managerille ja seuraavana aamuna varjonäytelmä, siluetti paholaisen lampunvaihtajan tanssista, alkaa alusta. Olen juuttunut tragikoomiseen looppiin, ja tässä versiossa Puxatony Phil on työntänyt likaisen nenänsä ulos pesästään ja ennustanut, että sataa paskaa.
Suihkuhuoneen vesivahinko on loihittu kuntoon sutimalla homeen ja kosteuden päälle uusi maalipinta. Huoltomanagerin parhaan reseptin mukaan laitettiin pahimpaan vuotokohtaan rantu jotain markan ektoplasmaa, ja nyt on tarkoitus odotella loppuseinän neitseellistä itsestäänkuivumista pari viikkoa, jonka jälkeen voidaan - oikein arvattu - maalata päälle "siisti maalipinta". Löysin edelliselle vuokralaiselle osoitetun kirjeen, jossa kaikkia talon asukkaita syyllistetään kollektiivisesta homeenaiheuttamisesta kiinteistöön. Vuokralaisten primääri tuhoamisvietti ilmenee suihkussakäymisenä. Tuuletushan on iso vitsi; kun laittaa valon vessaan, käynnistyy katossa oleva nyrkinkokoinen "puhallin", joka ei kyllä kuivata mitään, mutta pitää yhtä kovaa meteliä kuin keskikokoisen kaupungin energiantarpeen kattava turbiini-generaattori.
Työ- ja vapaa-aika kuluu rattoisasti erilaisten juoksevien asioiden hoidossa: puhelimessa jonotellessa ja loputtomia lomakkeita täytellessä. Nettiliittymän hankkiminen on ollut kivinen ja raskas polku, suruisiin yksityiskohtiin sen kummemmin menemättä. Sen verran voinee todeta, että British Telecom on Suuri Saatana, ja toivon sen palavan helvetin liekeissä ikuisesti (ei tokikaan välttämättä pahin mahdollinen kohtalo pelsepuupille).
Referenssinä todettakoon, että asiat eivät ole välttämättä huonosti. Monilla menee vielä paljon, paljon huonommin. Monissa taloissa on yksinkertaiset ikkunat, falskaava kaasulämmitys ja sodanaikainen, ällöttävältä puhdistusaineelta löyhkäävä kokolattiamatto, joka yltää kaikkialle, etuoven rappusilta jokaisen komeron ja kammarin kautta aina vessanpöntön kanteen saakka. Sokkeli on pitkälti tuntematon käsite. Kylpyhuoneisiin ei ole välttämättä rakennettu minkäänlaisia vesieristyksiä. Suihkut toimivat usein sähköllä ja poikkeuksetta huonosti. Yksi perhe oli sattumalta huomannut, että suihku toimii tasaisimmin kun muisti laittaa ensin keittiön hanan valumaan. Jos asuu kakkoskerrosta ylempänä, suihkukokemus on kuin tihkusateessa seisoisi. Hometta on kaikkialla, ja talojen yleisilme on surullisen suttuinen ja ränsistynyt. Joka paikka huokuu melankolista mennyttä suuruutta.
Antti oli ollut tänään Lontoossa viinitastingissa, jossa samaan pöytään oli istunut erittäin arvokas herrasmies. Mies oli tervehtinyt hieman vanhakantaiseen tapaan sanomalla "How Do You Do", josta Antti oli häkeltynyt siinä määrin, että oli vastannut: "Howdy".
Kaikki alkoi siitä kun jätin taakseni idyllisen intialaisperheen ruumiinlämpimän, jouluisilta mausteilta ja ganjalta tuoksuvan puolihoidollisen Bed&Breakfast-ullakon - tuon henkisen hautomoni - ja avasin siipeni lentääkseni itsenäisyyteen. Uusi vapauden tunne oli huumaava ja kiehtova. Toki, olin menettänyt psyykkisen turvaverkkoni, suloisen ja turvallisen kulttuurisillisalaatin, jonka olohuoneessa koko paksuaksenttinen perhe sunnuntaisin parveili Simpsoneita katsellen, mutta olin saanut tilalle jotain monin verroin jännittävämpää, nimittäin avaimet omaan kämppään. Mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta, tulevaisuus loisti kirkkaana kuin Uuden Jerusalemin vaakuna pangalaktisessa satelliittikuvassa. But the dream turned sour.
Päällisin puolin kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta englantilaiset, talonrakennustekniikan suuret imeväiset, nämä nikkarointitaidon lempeät kääpiöt, nämä laastarilla ja purukumilla paikkailun pedigreepuudelit, ovat jälleen kerran onnistuneet korjaamaan jättipotin. Rakennus on vasta kaksi vuotta vanha, mutta home on jo onnistunut allekirjoittamaan oman alivuokralaissopparinsa useaan huoneistoon. Sähkötyöt on tehty ihan päin vittua, ulko-oven voisi puhaltaa sisään, tuuletusjärjestelmä on mitätön ja kylppärissä on näkyvä vesivahinko.
Viikko on kulunut huoltofirman byrokraattisen väsytystaktiikan parissa nautiskellessa. Joka päivä mun töissäollessa käy white van man vaihtamassa keittiön kaksi rikkinäistä lamppua uusiin, ja joka ilta kun laitan valot päälle, kaksi niistä pamahtaa 30 sekunnin sisällä. Sitten laitan sähköpostia huoltofirman managerille ja seuraavana aamuna varjonäytelmä, siluetti paholaisen lampunvaihtajan tanssista, alkaa alusta. Olen juuttunut tragikoomiseen looppiin, ja tässä versiossa Puxatony Phil on työntänyt likaisen nenänsä ulos pesästään ja ennustanut, että sataa paskaa.
Suihkuhuoneen vesivahinko on loihittu kuntoon sutimalla homeen ja kosteuden päälle uusi maalipinta. Huoltomanagerin parhaan reseptin mukaan laitettiin pahimpaan vuotokohtaan rantu jotain markan ektoplasmaa, ja nyt on tarkoitus odotella loppuseinän neitseellistä itsestäänkuivumista pari viikkoa, jonka jälkeen voidaan - oikein arvattu - maalata päälle "siisti maalipinta". Löysin edelliselle vuokralaiselle osoitetun kirjeen, jossa kaikkia talon asukkaita syyllistetään kollektiivisesta homeenaiheuttamisesta kiinteistöön. Vuokralaisten primääri tuhoamisvietti ilmenee suihkussakäymisenä. Tuuletushan on iso vitsi; kun laittaa valon vessaan, käynnistyy katossa oleva nyrkinkokoinen "puhallin", joka ei kyllä kuivata mitään, mutta pitää yhtä kovaa meteliä kuin keskikokoisen kaupungin energiantarpeen kattava turbiini-generaattori.
Työ- ja vapaa-aika kuluu rattoisasti erilaisten juoksevien asioiden hoidossa: puhelimessa jonotellessa ja loputtomia lomakkeita täytellessä. Nettiliittymän hankkiminen on ollut kivinen ja raskas polku, suruisiin yksityiskohtiin sen kummemmin menemättä. Sen verran voinee todeta, että British Telecom on Suuri Saatana, ja toivon sen palavan helvetin liekeissä ikuisesti (ei tokikaan välttämättä pahin mahdollinen kohtalo pelsepuupille).
Referenssinä todettakoon, että asiat eivät ole välttämättä huonosti. Monilla menee vielä paljon, paljon huonommin. Monissa taloissa on yksinkertaiset ikkunat, falskaava kaasulämmitys ja sodanaikainen, ällöttävältä puhdistusaineelta löyhkäävä kokolattiamatto, joka yltää kaikkialle, etuoven rappusilta jokaisen komeron ja kammarin kautta aina vessanpöntön kanteen saakka. Sokkeli on pitkälti tuntematon käsite. Kylpyhuoneisiin ei ole välttämättä rakennettu minkäänlaisia vesieristyksiä. Suihkut toimivat usein sähköllä ja poikkeuksetta huonosti. Yksi perhe oli sattumalta huomannut, että suihku toimii tasaisimmin kun muisti laittaa ensin keittiön hanan valumaan. Jos asuu kakkoskerrosta ylempänä, suihkukokemus on kuin tihkusateessa seisoisi. Hometta on kaikkialla, ja talojen yleisilme on surullisen suttuinen ja ränsistynyt. Joka paikka huokuu melankolista mennyttä suuruutta.
Antti oli ollut tänään Lontoossa viinitastingissa, jossa samaan pöytään oli istunut erittäin arvokas herrasmies. Mies oli tervehtinyt hieman vanhakantaiseen tapaan sanomalla "How Do You Do", josta Antti oli häkeltynyt siinä määrin, että oli vastannut: "Howdy".
1. helmikuuta 2008
Täällä Englanti. Tänään piti sataa lunta, josta paikalliset ovat olleet jo valmiiksi innoissaan, mutta toistaiseksi taivas on pysynyt lähes pilvettömänä. Eilen kaikkia kampuslaisia kehotettiin voimakkaan tuulen takia pysyttelemään ohjatuilla kävelypoluilla putoavien puunoksien välttelemiseksi. Meidän suomalaisten mielestä kyseessä oli vain jälleen uusi esimerkki paikallisesta hätävarjelun liioittelusta, mutta puhuri osoittautuikin yllättävän kipakaksi. Täällä Hinxtonin alavilla pelloilla - ikkunasta avautuu klassinen East Anglian abduktiomaisema - ilmavirta saa ilmeisesti velloa vapaasti. Tässä tämän illan sääuutiset.
Subscribe to:
Posts (Atom)
