Vaihtaisitko 21 maksullista puhelua, arviolta 2,5 kokopitkää työpäivää ja kourallisen migreenilääkkeitä yhteen kappaleeseen internet-yhteyttä?

British Telecomin puhelinpalvelun jonotusmusiikiksi on valittu melankolinen AOR-instrumentaalikappale, joka henkii samaa 80-luvun surumielistä ja välinpitämätöntä suurkaupunki-irrallisuutta kuin palvelunsakin. Kun kolme viikkoa sitten otin käteeni puhelimen ja näppäilin numeron BT:n asiakaspalveluun, en aavistanut sinkoutuvani välittömästi pahuuden kiertoradalle, tuohon kummalliseen rinnakkaistodellisuuteen puhallinvahvisteisen hissimusiikin ja huonon meiningin välitilaan.

Asiakaspalvelun englantilaisessa yritysketjussa voi kuvata seuraavasti: kaukana, kaukana, helvetin seitsemännellä tasolla, on paikka nimeltä Call Center. Siellä istuu liuta englantia huonosti puhuvia ihmisiä, joiden työnkuvan voi kiteyttää vanhaan sanontaan ”Pulling it out of their arse”. He vastaavat puheluusi, mikäli jaksat jonottaa 20 minuuttia maksullisella linjalla. He eivät ole suoranaisen epäystävällisiä, mutta eivät toisaalta heijastele mitään muitakaan inhimillisiä ominaisuuksia, jotka voisi puhelun läpi ihmisastein havaita. He sanovat edustavansa jotain tiettyä kaupallista yhtiötä, mutta todellisuudessa ovat irrallisia kaikesta materialistisesta, kaikesta olevaisesta. Ennenkuin olet ehtinyt esitellä itsesi he jo kiirehtivät kysymään miten voivat auttaa, vaikka eivät sitä tee. He kuuntelevat ongelmiasi ja lupaavat selvittää asioita, vaikka eivät todellisuudessa ole kuulleet sanaakaan, mitä olet heille kertoillut, etkä sinä ymmärtänyt puoliakaan siitä automaattimantrasta, jota he ovat veisanneet sinuun päin. Mutta kuin sanattomasta yhteisestä sopimuksesta annat tuon kummallisen liturian jatkua: välillä he tekevät jotain, kuuluu naputusta – ääni kuulostaa samalta kuin joku käyttäisi tietokoneen näppäimistöä – ja välillä he sanovat tarkistavansa jotain ”Systeemistä”. Systeemi kertoo heille asioita, ja he kertovat asioita sinulle. Lopettaessasi puhelua olet kuin huumattu: mielesi on rauhaisa ja luottavainen, lapsenuskosi murtumaton ja olosi toiveikas.

Mutta sillä silmänräpäyksellä kun lasket luurin alas, kaikki nollautuu. Juuri käymääsi puhelinkeskustelua ei koskaan ollutkaan. Et ehkä aavista sitä vielä, mutta myöhemmin samana päivänä, seuraavana päivänä tai ehkäpä vasta seuraavalla viikolla alkaa mielesi sopukoihin kiemurrella ajatus siitä, että kaikki ei ole kuten pitäisi. Et ehkä aisti pahuutta vielä silloin kun soitat takaisin tiedustellaksesi miksi aikataulu ei täsmää, palvelusi ei toimi tai tilaamasi asia ei saavu. Sisäinen sumutorvesi ei törähdä ehkä vielä sitä seuraavallakaan kerralla, vaan kuvittelet kyseessä olevan vain hieman normaalia huonomman onnen, jonka naiivisti kuvittelet väistyvän soitettuasi vielä yhden puhelun. Vain yhden puhelun. Saat mahdollisuuden testata henkilökohtaisia rajojasi tavaamalla lukemattomia kertoja uudelleen nimesi, osoitteesi, puhelinnumerosi ja asiasi – voit toistaa ne juuri niin monta kerta kuin ikinä olisit ajatellut kykeneväsi, ja vielä sen jälkeenkin, ja joka kerta ne kirjataan ylös kuin uutena. Ja aina kun lasket luurin alas, ja joitakin hetkiä myöhemmin olet pakotettu jälleen soittamaan takaisin samaan palveluun, ovat tietosi jälleen pyyhkiytyneet kuten Egyptin sotavaunut pyyhittiin punaiseen mereen, ja profiilisi saa nousta kuin Feenix-lintu tuhkasta – vain hetkeä myöhemmin kuollakseen sukupuuttoon kuin Dodo, pyyhkiytyäkseen ikuisuuteen sillä samalla sekunnilla kun lasket luurin jälleen alas ja Call Center lakkaa olemasta tuon surkean ja tuhoontuomitun todellisuutesi aika-avaruusakselilla.

Henkilökohtaista Kafkaesque-kokemustani värittää surrealistisemmin sävyin se merkillinen fakta, että olen vuosia sitten ollut itse töissä yhdessä BT:n call centerissä. Talk about a riddle, wrapped in a mystery, inside an enigma… Or perhaps in this case, an enema.